Kirkas, tammikuinen aurinko paistaa kirjaston kulmalta Valpulle. Ilmaritorin Valtuustokadulla sijaitsevan puutalon keittiön täyttää iloinen puheensorina. Pöydän ääreen ovat istahtaneet Ilmarilla vapaaehtoisina tulkkeina toimivat aktiivit. Venäjänkielentaitoisia on Ilmaritorin porukassa seitsemisen henkeä, joista tänään pääsemme tutustumaan neljään.
Päivin, Helenan, Outin ja Kostin puheesta tulee pian selväksi, että syy mukaan toimintaan lähtöön on yksiselitteinen; halu auttaa. Puheensorinaa kuunnellessa on hauskaa huomata miten henkilö- ja työhistoriasta löytyy toisiinsa yhtyviä polkuja vuosikymmenten ajalta: Kostin sisko on ollut Päivin opettajana Kuhmossa, ja Outi, Päivi ja Helena ovat taas olleet samassa työpaikassa Helsingissä, tosin eri aikoina. Venäjän-kauppa ja siihen liittyvät käytännöt, byrokratia ja protokolla ovat tuttuja kaikille Valpun pöydän ääressä tänään istuville. ”Venäjä oli tulevaisuuden kieli”, Päivi toteaa jutellessamme niistä tekijöistä, jotka ohjasivat häntä kieltä opiskelemaan. Kaikki nyökkäilevät. "Vaikka ukrainan ja venäjän kielet muistuttavat paljonkin toisiaan, ei venäjänkielentaito riitä ukrainankielisten tekstien tai puheen ymmärtämiseen." Suurin osa näistä meille tulleista Ukrainasta sotaa paenneita tulee Venäjän rajan tuntumasta, ja kaikki tuntuvat osaavan venäjää. ”, hän kertoo. ”Näin ollen tulkkaus venäjäksi luonnistuu Järvenpään ukrainalaisten kanssa mainiosti”. ”Minä olen Karjalasta Järvenpäähän evakkoon muuttaneen perheen poikia”, kertoo Kosti. ”Venäjän kielen siemen kylvettiin minuun jo lapsuudessa, mutta vasta aikuisena päätin alkaa kieltä enemmän opiskelemaan”. Kosti on uusin tulkeista ja yksi harvoista Ilmaritorin miesvapaaehtoisista. Hän kokee tärkeäksi, tavara- ja ruoka-avun antamisen lisäksi, ukrainalaisten integroimisen Järvenpäähän. ”Tulkkauksen lisäksi teen itsenäisesti, Ilmaritorin ulkopuolella siis, niin sanottua ”ystäväperhetoimintaa”. Sen puitteissa käytän muutamaa Järvenpäähän sijoitettua pakolaispoikaa luistelemassa tai vaikkapa jousiampumassa”, hän kertoo. Helena taas toteaa lukeneensa koulun kielilinjalla venäjää. ”Sitä kautta sitten päädyin työskentelemään Venäjän-kaupan alalla, sihteerinä”. ”Ja minä kiinnostuin venäjän kielestä Kuhmossa Kostamus-projektin kautta”, Päivi kertoo, ”olihan Venäjän-kaupalla ja kulttuurivaihdolla erittäin työllistävä vaikutus Suomelle. Kostamuksen kautta tapasin muuten järvenpääläisen miehenikin, jonka kanssa sitten muutin myöhemmin tänne Järvenpäähän”, hän jatkaa. Näin kieliryhmäläisten polut risteilivät, kunnes lopulta päätyivät Valtuustokadun Valpuun, saman pöydän ääreen. Kaikki Ilmarin venäjänkielen tulkeista ovat samaa mieltä siitä, että kokevat tekevänsä tärkeää työtä, vaikka sodan syttyessä osalla oli jopa ristiriitaisia tunteita omasta suhteestaan Venäjän kieleen ja kulttuuriin. ”Koin jopa häpeää siitä, että osasin kieltä niin hyvin”, pöydän äärestä kuuluu. ”Minäkin mietin kehtaanko koskaan enää myöntää, että olen kielitaitoinen, tai tuleeko kieltä edes enää ylipäänsä käytettyä. Jokin stigma siitä tuli”, toinen myöntää. Ja tavallaan, kaikesta huolimatta, venäjän kieli on näille ryhmäläisille se tulevaisuuden, tämän Valpun ajan, kieli. Vaikka he eivät varmasti kieliopintoja aloitellessaan osanneetkaan aavistaa miten maailmantilanne muuttuisi, ja mihin kielitaito heidät vielä saattaisi. Yhtäkkiä kärjistynyt tilanne Ukrainassa, ja pakolaisten nopea sijoittaminen Järvenpäähän yllätti toden teolla. Kullakin rummutti alitajunnassaan; miten voisinkaan auttaa? Sillä koska useimmat Ilmaritorin venäjänkielentaitoisista ovat jo päätyöstään eläkeläistyneitä, aikaa auttamiselle löytyisi. Outi kertoo nähneensä keväällä ukrainalaisen koulutytön haastattelun Uutisissa, josta hänen mieleensä muistui oma, käyttämättä jäänyt kielitaito. ”Yhtäkkiä tajusin, että hei minähän olen venäjän kielen taitoinen ja voisin pystyä auttamaan sitä kautta!”, hän kertoo. ”Vaikka en ollut käyttänyt kieltä enää vuosikymmeniin, jotenkin se kuitenkin muistui mieleen, sanakirjan kanssa”. Osalle tulkeista tämä vapaaehtoistyön tekeminen on jopa jonkinlaista terapiaa. Sitä, että saa tuntea itseään jälleen hyödylliseksi. Ja tottahan se on. Viikoittaisissa ruoka- ja jonotavarajaoissa ukrainalaisten asiakkaiden kiitollisuus on käsin kosketeltavaa. Kyyneliltäkään ei säästytä. ”Monella asiakkaalla kieli muuttuu lennossa venäjästä ukrainaksi kun oikein innostutaan”, ryhmäläiset nauravat. ”Mutta aina me ymmärrämme toisiamme, siitä huolimatta”. Tulkkien juttelua kuunnellessa on selvää, että tässä porukassa on oikeasti kiva tehdä hommia. Yhteishenki on hyvä, toiminta on hyvin organisoitua ja jäsenneltyä: asiakaslistat ja rekisteröinnit toimivat, asiakkaita kunnioitetaan ja kaikki autettavat ovat tasavertaisella viivalla. Yhteydenpito tulkkien kesken tapahtuu suljetun WhatsApp-ryhmän kautta, tarpeen vaatiessa; kaikki ryhmään kuuluvat saavat auttaa oman jaksamisen mukaan, mitään ei ole pakko tehdä, oma hyvinvointi on aina ykkönen, sitä kautta jaksaa sitten auttaa muitakin. Mutta onko mitään, miten tätä jo hyvin rullaavaa toimintaa voisi kehittää? ”No, miehiä voisi ainakin tulla toimintaan lisää!”, kaikki vastaavat kuin yhteen ääneen. Ilmaritorin kymmenistä vapaaehtoisista vain muutama on nimittäin miehiä. ”Etenkin kun tehdään töitä semmoisten kulttuureiden parissa, missä sukupuoliroolit saattavat erota suomalaisista, olisi tietysti kiva että täällä meidänkin päässä olisi edustettuna kumpaakin sukupuolta”, todetaan. ”Ja voisihan sitä järjestää vaikka minkälaista yhteistoimintaakin, kun mukana olisi erilaisia osaajia; retkiä, tapahtumia, kerhoja, vertaistukea - vaikka mitä”. Juttelemme vielä hetken siitä, miltä Ukrainan tilanne auttajien ja autettavien silmin näyttää. ”Osa pakolaisista unelmoi kotiinpaluusta, mutta osa haluaa jäädä Suomeen lastensa takia”, Outi sanoo, ”mutta kaikki ovat kiitollisia avusta”. Koti on ukrainalaisten mielessä koko ajan; päivät rakentuvat uutisten seuraamisen ja perheenjäseniin yhteydenpitämisen ympärille. Sodassa on mukana sukulaisia, osalla omia lapsiakin, ja huoli heistä on valtava. Joskus asiakaskohtaamiset Valpulla ovatkin todella tunteikkaita, luonnollisesti. Toisinaan hypitään ilosta, vaikkapa kun neljän lapsen kotiin saadaan arkea helpottamaan se kauan odotettu pyykinkuivatusteline. Tai pyykinpesukone. Tai vedenkeitin. Ja joskus kyynelehditään. Kaikki ne henkilökohtaiset asiat joista asiakkaiden kanssa jutellaan, jäävät yksityisyydensuojan vuoksi salaan; mitään asioita ei levitellä, eikä asiakkaita mainita koskaan nimeltä. Jokaista perhekuntaa käsitellään Valpulla etukäteen keksityn lempinimen kautta. Pöytäryhmä hiljenee. ”Koskettavin hetki minulle uutena tulkkina oli, kun juuri Suomeen saapunut monilapsinen perhe tuli pyytämään apua täältä Ilmarilta”, Kosti kertoo. Perinteinen perheille annettava avustuspaketti sisälsi lautasia, kuppeja, kulhoja. Petivaatteet. Puurohiutaleita, säilykkeitä ja hygieniatarvikkeita. Lapsille suklaata ja mehua. Kun avustuskassit oli rekisteröitymisen jälkeen kannettu pihalle ja perhe sai lähteä uuteen kotiinsa, tuli perheen isä vielä erikseen Kostia kiittämään. ”Kiitos. Kiitos kun ette ole hylänneet meitä”, hän sanoi.
0 Kommentit
|
BlogistaTässä blogissa vapaaehtoisemme kertovat arjesta, kohtaamisista ja elämästään arkistoKategoriat |