<![CDATA[Ilmaritori kierrättää hyväkuntoista käytettyä vaatetta ja tavaraa ilmaiseksi Järvenpään alueella - Vapaaehtoisten blogi]]>Fri, 10 Jan 2025 12:58:16 +0200Weebly<![CDATA[”Kiitos, että ette hylänneet meitä”]]>Thu, 16 Feb 2023 14:50:02 GMThttp://ilmaritori.fi/blogi/kiitos-etta-ette-hylanneet-meitaKirkas, tammikuinen aurinko paistaa kirjaston kulmalta Valpulle. Ilmaritorin Valtuustokadulla sijaitsevan puutalon keittiön täyttää iloinen puheensorina. Pöydän ääreen ovat istahtaneet Ilmarilla vapaaehtoisina tulkkeina toimivat aktiivit. Venäjänkielentaitoisia on Ilmaritorin porukassa seitsemisen henkeä, joista tänään pääsemme tutustumaan neljään.
 
Päivin, Helenan, Outin ja Kostin puheesta tulee pian selväksi, että syy mukaan toimintaan lähtöön on yksiselitteinen; halu auttaa. Puheensorinaa kuunnellessa on hauskaa huomata miten henkilö- ja työhistoriasta löytyy toisiinsa yhtyviä polkuja vuosikymmenten ajalta: Kostin sisko on ollut Päivin opettajana Kuhmossa, ja Outi, Päivi ja Helena ovat taas olleet samassa työpaikassa Helsingissä, tosin eri aikoina. Venäjän-kauppa ja siihen liittyvät käytännöt, byrokratia ja protokolla ovat tuttuja kaikille Valpun pöydän ääressä tänään istuville.

”Venäjä oli tulevaisuuden kieli”, Päivi toteaa jutellessamme niistä tekijöistä, jotka ohjasivat häntä kieltä opiskelemaan. Kaikki nyökkäilevät. "Vaikka ukrainan ja venäjän kielet muistuttavat paljonkin toisiaan, ei venäjänkielentaito riitä ukrainankielisten tekstien tai puheen ymmärtämiseen." Suurin osa näistä meille tulleista Ukrainasta sotaa paenneita tulee Venäjän rajan tuntumasta, ja kaikki tuntuvat osaavan venäjää. ”, hän kertoo. ”Näin ollen tulkkaus venäjäksi luonnistuu Järvenpään ukrainalaisten kanssa mainiosti”.
 
”Minä olen Karjalasta Järvenpäähän evakkoon muuttaneen perheen poikia”, kertoo Kosti. ”Venäjän kielen siemen kylvettiin minuun jo lapsuudessa, mutta vasta aikuisena päätin alkaa kieltä enemmän opiskelemaan”. Kosti on uusin tulkeista ja yksi harvoista Ilmaritorin miesvapaaehtoisista. Hän kokee tärkeäksi, tavara- ja ruoka-avun antamisen lisäksi,  ukrainalaisten integroimisen Järvenpäähän. ”Tulkkauksen lisäksi teen itsenäisesti, Ilmaritorin ulkopuolella siis, niin sanottua ”ystäväperhetoimintaa”. Sen puitteissa käytän muutamaa Järvenpäähän sijoitettua pakolaispoikaa luistelemassa tai vaikkapa jousiampumassa”, hän kertoo.
 
Helena taas toteaa lukeneensa koulun kielilinjalla venäjää. ”Sitä kautta sitten päädyin työskentelemään Venäjän-kaupan alalla, sihteerinä”.  ”Ja minä kiinnostuin venäjän kielestä Kuhmossa Kostamus-projektin kautta”, Päivi kertoo, ”olihan Venäjän-kaupalla ja kulttuurivaihdolla erittäin työllistävä vaikutus Suomelle. Kostamuksen kautta tapasin muuten järvenpääläisen miehenikin, jonka kanssa sitten muutin myöhemmin tänne Järvenpäähän”, hän jatkaa. Näin kieliryhmäläisten polut risteilivät, kunnes lopulta päätyivät Valtuustokadun Valpuun, saman pöydän ääreen.
 
Kaikki Ilmarin venäjänkielen tulkeista ovat samaa mieltä siitä, että kokevat tekevänsä tärkeää työtä, vaikka sodan syttyessä osalla oli jopa ristiriitaisia tunteita omasta suhteestaan Venäjän kieleen ja kulttuuriin. ”Koin jopa häpeää siitä, että osasin kieltä niin hyvin”, pöydän äärestä kuuluu. ”Minäkin mietin kehtaanko koskaan enää myöntää, että olen kielitaitoinen, tai tuleeko kieltä edes enää ylipäänsä käytettyä. Jokin stigma siitä tuli”, toinen myöntää. Ja tavallaan, kaikesta huolimatta, venäjän kieli on näille ryhmäläisille se tulevaisuuden, tämän Valpun ajan, kieli. Vaikka he eivät varmasti kieliopintoja aloitellessaan osanneetkaan aavistaa miten maailmantilanne muuttuisi, ja mihin kielitaito heidät vielä saattaisi.
 
Yhtäkkiä kärjistynyt tilanne Ukrainassa, ja pakolaisten nopea sijoittaminen Järvenpäähän yllätti toden teolla. Kullakin rummutti alitajunnassaan; miten voisinkaan auttaa? Sillä koska useimmat Ilmaritorin venäjänkielentaitoisista ovat jo päätyöstään eläkeläistyneitä, aikaa auttamiselle löytyisi.
 
Outi kertoo nähneensä keväällä ukrainalaisen koulutytön haastattelun Uutisissa, josta hänen mieleensä muistui oma, käyttämättä jäänyt kielitaito. ”Yhtäkkiä tajusin, että hei minähän olen venäjän kielen taitoinen ja voisin pystyä auttamaan sitä kautta!”, hän kertoo. ”Vaikka en ollut käyttänyt kieltä enää vuosikymmeniin, jotenkin se kuitenkin muistui mieleen, sanakirjan kanssa”.
 
Osalle tulkeista tämä vapaaehtoistyön tekeminen on jopa jonkinlaista terapiaa. Sitä, että saa tuntea itseään jälleen hyödylliseksi. Ja tottahan se on. Viikoittaisissa ruoka- ja jonotavarajaoissa ukrainalaisten asiakkaiden kiitollisuus on käsin kosketeltavaa. Kyyneliltäkään ei säästytä. ”Monella asiakkaalla kieli muuttuu lennossa venäjästä ukrainaksi kun oikein innostutaan”, ryhmäläiset nauravat. ”Mutta aina me ymmärrämme toisiamme, siitä huolimatta”.
 
Tulkkien juttelua kuunnellessa on selvää, että tässä porukassa on oikeasti kiva tehdä hommia. Yhteishenki on hyvä, toiminta on hyvin organisoitua ja jäsenneltyä: asiakaslistat ja rekisteröinnit toimivat, asiakkaita kunnioitetaan ja kaikki autettavat ovat tasavertaisella viivalla. Yhteydenpito tulkkien kesken tapahtuu suljetun WhatsApp-ryhmän kautta, tarpeen vaatiessa; kaikki ryhmään kuuluvat saavat auttaa oman jaksamisen mukaan, mitään ei ole pakko tehdä, oma hyvinvointi on aina ykkönen, sitä kautta jaksaa sitten auttaa muitakin.
 
Mutta onko mitään, miten tätä jo hyvin rullaavaa toimintaa voisi kehittää? ”No, miehiä voisi ainakin tulla toimintaan lisää!”, kaikki vastaavat kuin yhteen ääneen. Ilmaritorin kymmenistä vapaaehtoisista vain muutama on nimittäin miehiä. ”Etenkin kun tehdään töitä semmoisten kulttuureiden parissa, missä sukupuoliroolit saattavat erota suomalaisista, olisi tietysti kiva että täällä meidänkin päässä olisi edustettuna kumpaakin sukupuolta”, todetaan. ”Ja voisihan sitä järjestää vaikka minkälaista yhteistoimintaakin, kun mukana olisi erilaisia osaajia; retkiä, tapahtumia, kerhoja, vertaistukea - vaikka mitä”.
 
Juttelemme vielä hetken siitä, miltä Ukrainan tilanne auttajien ja autettavien silmin näyttää.

”Osa pakolaisista unelmoi kotiinpaluusta, mutta osa haluaa jäädä Suomeen lastensa takia”, Outi sanoo, ”mutta kaikki ovat kiitollisia avusta”. Koti on ukrainalaisten mielessä koko ajan; päivät rakentuvat uutisten seuraamisen ja perheenjäseniin yhteydenpitämisen ympärille. Sodassa on mukana sukulaisia, osalla omia lapsiakin, ja huoli heistä on valtava. Joskus asiakaskohtaamiset Valpulla ovatkin todella tunteikkaita, luonnollisesti. Toisinaan hypitään ilosta, vaikkapa kun neljän lapsen kotiin saadaan arkea helpottamaan se kauan odotettu pyykinkuivatusteline. Tai pyykinpesukone. Tai vedenkeitin. Ja joskus kyynelehditään. Kaikki ne henkilökohtaiset asiat joista asiakkaiden kanssa jutellaan, jäävät yksityisyydensuojan vuoksi salaan; mitään asioita ei levitellä, eikä asiakkaita mainita koskaan nimeltä. Jokaista perhekuntaa käsitellään Valpulla etukäteen keksityn lempinimen kautta.
 
Pöytäryhmä hiljenee. ”Koskettavin hetki minulle uutena tulkkina oli, kun juuri Suomeen saapunut monilapsinen perhe tuli pyytämään apua täältä Ilmarilta”, Kosti kertoo. Perinteinen perheille annettava avustuspaketti sisälsi lautasia, kuppeja, kulhoja. Petivaatteet. Puurohiutaleita, säilykkeitä ja hygieniatarvikkeita. Lapsille suklaata ja mehua. Kun avustuskassit oli rekisteröitymisen jälkeen kannettu pihalle ja perhe sai lähteä uuteen kotiinsa, tuli perheen isä vielä erikseen Kostia kiittämään. ”Kiitos. Kiitos kun ette ole hylänneet meitä”, hän sanoi. 

]]>
<![CDATA[Outi kertoo joulumuistamisten jaosta ukrainalaisille sotaa paenneille]]>Wed, 11 Jan 2023 19:31:08 GMThttp://ilmaritori.fi/blogi/outi-kertoo-joulumuistamisten-jaosta-ukrainalaisille-turvapaikanhakijoilleIlmaritori sai ennen joulua välitettäväksi ukrainalaisille 150 jouluista ruokakassia Lepolan Martoilta ja Järvenpään Kokoomukselta ja toistasataa lasten lahjapussia LC Järvenpää Vennyiltä ja Jusseilta sekä Järvenpään ystäväpiiriltä ja ortodoksiselta kirkkokuorolta, ja lisäksi lapsille suklaakalentereita.  
 
K-market Pajalan kauppias toi ruokakassit joulunalusviikolla. Koska Järvenpäässä oli marraskuussa noin sotaa paennutta 750 ukrainalaista, päädyimme varmuuden vuoksi jakamaan ruokakassit arvontamenettelyllä. Arvontaan osallistui noin 130 taloutta, joten kaikki osallistuneet saivat kassin, ja jäi vielä noin 20 kassia jaettavaksi talouksiin, jotka eivät olleet huomanneet arvontaa.
 
Sovimme Marjan kanssa treffit Valpuun (toimipisteeseemme) tiistaina puolelta päivin. Vietettiin mukava hetki muiden Valpussa olleiden vapaaehtoisten kanssa, vastaanotettiin lahjoituksia ja tehtiin suunnitelmia iltapäiväksi. Kolmeksi palasimme ruokatauolta, purimme kauppiaan tuomat loput 50 kassia Valpuun ja osan suoraan Marjan autoon. Sari ja Raija lähtivät kavereiksi ja pakattiin siis heillekin täysi lasti mukaan. Ensimmäisessä jakopaikassa ei ole hissejä ja saatiinkin kroppa mukavasti lämpimäksi, kun kannettiin 5 kilon kasseja aina neljänteen kerrokseen asti. Minä pääsin kyllä vähemmällä, kun keskityin enemmän tulkkaukseen.
Samalla kun jaoimme joulukassit ja annoimme lapsille suklaakalenterit, tarkistimme myös, ovatko lapset jo aiemmin saaneet joulupussit ja jos eivät, minkä ikäisiä he olivat -> lahjat tuodaan seuraavana päivänä.

Välillä lähdettiin Valpuun täydennyskeikalle ja siellä olikin parhaillaan vaikutusvaltaisia vieraita kuulemassa Ilmaritorin toiminnasta. Tämän jälkeen saimme lisää väkeä hoitamaan jakoa. Asunnot olivat hajallaan eri paikoissa ja osaan pääsi alaovesta sisään, osalle taas piti soittaa, että tulevat avaamaan. Kun Sarin auto oli ensin saatu tyhjäksi, jatkoimme Marjan kanssa kierrosta puoli yhdeksään asti.
 
Seuraavana aamuna tapasimme Marjan kanssa Valpussa yhdeltätoista ja teimme päivän suunnitelman: jaetaan ruokakassit jäljellä oleviin osoitteisiin, edellisenä päivänä kirjatut lahjapussit lasten iät huomioiden (neljä eri ikäkategoriaa), loput suklaakalenterit ja Valpusta hakematta jääneet tavarat. Tämä vaati jo tarkempaa logistista suunnittelua, mutta onneksi Marjalla on homma hanskassa.
 
Iltapäivällä alkoi päivän ensimmäinen kierros pitkin poikin kaupunkia. Keli oli muuttunut todella hankalaksi ja meillä oli suuria haasteita päästä loskaisilla kaduilla ja pihateillä eteenpäin. Välillä sohjo yritti viedä autoa minne sattuu, mutta Marja selvisi hienosti.
 
Jotkut vastaanottajat tarjosivat meille paluukyytiin väärää kokoa ollutta palautustavaraa, ja pian puolet autosta olikin täynnä palautuvia vaatekasseja ja mukaan otettiin jopa yksi televisio. ”Vie mennessäs, tuo tullessas.”
 
Kun palasimme viideltä Valpuun, pihassa oli toistakymmentä ukrainalaista: mitä, eikö ole jakoa?! Tieto siitä, että Ilmaritori oli lomalla 21.12. -1.1., ei yrityksestä huolimatta ollut tavoittanut kaikkia. Jokaisella oli jotain kysyttävää tai palautettavaa, ja ovella oli myös kaksi aivan uutta tulokasta, joilla oli kolmen hengen asunnossa vain VOK:n minimivarustus. Tehotiimi Miia, Carita ja Marja, haki heille suitsait perusvarustelun, jonka veimme Marjan kanssa autolla perille. Näytti siltä, että tulijat olivat täysin ällistyneitä saamastaan avusta.
 
Seuraavaksi ajoimme valitsemaan lahjoituksena saadun joulukuusen, joka pakattiin autoon ja vietiin vastaanottajille. Lapset kiljuivat ilosta kun kuusi kannettiin sisään.
Vietiin vielä kassit, kalenterit ja lasten lahjat muutamaan osoitteeseen ja lähdettiin hakemaan päivän kolmas kuorma.
 
Ajettiin todella huonoissa keliolosuhteissa ja matka eteni hitaasti. Viimeisissä paikoissa pyytelimme jo anteeksi myöhäistä käyntiä ja toivottelimme lähtiessä hyvää yötä. Yhdeksän jälkeen totesimme, ettei enää kehtaa soittaa kenenkään ovikelloa, ja muutama kassi ja lahja jäi Marjalle vielä seuraavaan päivään.
 
Toisen päivän iltana aloimme olla jo vähän hyytyneitä ja aivot raksuttivat aika hitaasti. Huvittavinta oli, kun Marja puhelin kädessään pohti itsekseen, missä se puhelin on. Tarkoitti kyllä numeronäppäimiä.
 
Marjan tunsivat kaikki: häntä halattiin ja puhuteltiin super-naisena. Niin kuin hän onkin: todella arvostan sitä, että hän vastaa ystävällisesti Ilmaritorin puhelimeen kymmeniä kertoja päivässä, ja suunnittelee ja toteuttaa logistiikan tarjottujen ja toivottujen huonekalujen ja kodinkoneiden osalta.
Minulle Marjan seura oli myös mainiota oppia rauhallisuudesta ja kärsivällisyydestä.
 
Arvioin, että jaoimme noin 130 ruokakassia, 60 suklaakalenteria, 60 lasten joululahjaa, yhden joulukuusen ja noin 10 jaoissa hakematta jäänyttä kassia.
Totesimme, ettei vuosi sitten olisi arvannut, mitä teemme tämän vuoden joulunalusviikolla.
 
Vietimme kaksi ikimuistoista päivää yhdessä: nauroimme, ilahduimme ja liikutuimme moneen kertaan.
 
Saimme
satoja kiitoksia Ilmaritorin väelle ja kaikille ukrainalaisia auttaneille, hyvän joulun toivotuksia, siunauksia, halauksia, hyvää mieltä lasten riemusta, kymmeniä kutsuja jäädä juomaan teetä,
ja kun emme ehtineet, saimme mukaamme juuri uunista otettua pizzaa, Napoleon-kakkua, suklaata…
 
Päällimmäisenä näistä kahdesta päivästä jäi mieleen, että me Ilmaritorilla teemme hienoa ja erittäin arvostettua työtä.
 
Outi 
 
]]>